KUVA: Nea Lähdekorpi
Ajatus hyppii puun oksalta toiselle. Se leijailee lehden mukana maahan ja katoaa osaksi ruskan värejä. On vaikeaa tarttua yhteenkään ajatukseen kunnolla, päästämättä sitä heti seuraavassa hetkessä karkaamaan. Toisaalta hyvä näin. Jatkuvasti pitää nimittäin liikkua, nähdä ja tehdä. Pysähtyminen tietäisi tyhjyyttä. Tyhjyydessä ei ole oksia, joiden päällä ajatus hyppisi eikä värejä, joiden sekaan kadota. Tyhjyydessä ajatukset pitäisikin kohdata ja se pelottaa.
Pelko ohjaa toimintaani. Kun matkaan paikasta toiseen, täytän tyhjyyden kuulokkeiden luomalla turvalla. Kuulokkeissa joku puhuu, laulaa, soittaa. Se on usein yhtä tyhjän kanssa, mitä kuulokkeistani kuulen, sillä olen välitilassa. Jostain pyrkii esiin ajatuksia, jotka vaatisivat aikaani. Ne sekoittuvat ääniin, joilla koitan harhauttaa niitä. Välillä havahdun, huomaan keskittyväni ohikiitävään bussiin ja vasten kasvoja puhaltavaan tuuleen. Samalla paljon kaikkea ja ei yhtään mitään.
Arjenkin rakennan väistellen tyhjyyttä. Opiskelu ei riitä, eivät työt eivätkä ihmiset ympärillä. Jokainen hereilläolon hetki pitäisi saada täytettyä, käytettyä hyödyksi. Vaikka sosiaalinen patteri on kulunut loppuun, pitäisi vielä nähdä ystävää. Jos tylsyys ja sen mukanaan tuoma tyhjyys meinaavat yllättää, pitää keksiä jotain häärättävää. Aina voi sentään tarttua puhelimeen. Voisi myös lukea kirjaa, mutta ajatuksilta pakenemiseen se on huono väline. Sanat kirjan sivuilla ovat ulottumattomissa, ne hyppivät narua ja minä kompastun.
Toimintaani perustellessa syyllistyn itsepetokseen. Kuulokkeista kuuntelen jotain hyödyllistä, jotain tärkeää. Edellä mainitut ominaisuudet kuvaavat kuitenkin huonosti sitä tasapaksua mössöä, joksi kuuntelemani muuttuu, kun liian pitkäksi aikaa avatulle jättämäni ajatukset takovat tajuntaa. Tiedän, ettei jatkuvasti tarvitse olla hyödyllinen. Ei tarvitse käyttää jokaista liikenevää hetkeä näennäisen tärkeisiin asioihin. Silti uskottelen itselleni, että jokaista kävelemääni askelta tulisi säestää hyödyllisyyden ja tehokkuuden sointu.
Pahimmillaan ihmisetkin muuttuvat välineiksi, joiden avulla täytän tyhjyyttä. Tiedän, ettei pitäisi, ja ymmärrän, etten jaksa, mutta silti laitan viestin ystäville. Juurihan me näimme. Silti pitäisi nähdä heti uudestaan. Luulen ihmissuhteiden kariutuvan, mikäli emme näe toisiamme aivan jatkuvasti – niin kuin näimme viereisessä puistossa ja ala-asteen pihalla vuosia sitten. Ymmärrän luuloni irrationaalisuuden. Silti käytän sitä, ja samalla ympärilläni olevia ihmisiä, juostakseni karkuun tyhjiltä hetkiltä.
Mitä ajatuksia tyhjyyteen sitten ilmestyy? Kyse ei ole todellisuuden murentavasta eksistentiaalisesta kriisistä tai lamaannuttavasta maailmantuskasta. Tyhjyydestä puhuu ääni, joka käskee pysähtymään. Tekemään vähemmän. Olemaan paikoillaan. Ääni kertoo etten jaksa kaikkea, ja se tekee särön identiteettiini, jonka rakennuspalikkana on toiminut tehtyjen asioiden määrä. Palikoiden laatu on ajan mittaan heikentynyt ja torni alkanut huojumaan. Olen sinkoutunut osaksi hektisen maailman sykliä, jossa oman jaksamattomuuden kohtaaminen käy yhä vaikeammaksi. Vaikeus johtaa pakenemiseen, tyhjyyden täyttämiseen, jatkuvaan tekemiseen. Syklistä on ollut vaikea löytää ulospääsyä. Kirjoittamisen äärellä jouduin kuitenkin pysähtymään ja kohtaamaan tyhjyyden. Ehkä armollisempi minä nostaa hiljalleen päätään.