Kuva: Saana Lyly
Kuvat vaihtuvat alle sekunnissa, kuva vaihtuu videoon, video vaihtuu mainokseen… pyyhkäisen Instagramin pois ja palaan alkuvalikkoon, joka sisältää erinäisiä värikkäitä kuvakkeita ja kansioita, joiden sisällä on lisää kuvakkeita. Kymmeniä kuvakkeita erilaisine maailmoineen: jokin niistä saattaa kertoa päivän polttavimmista tapahtumista vieden paikasta toiseen nopeammin kuin yksikään lentokone, toinen tarjoaa kirjaston loputtomalla valikoimalla, kolmas on kuin päättymätön musiikkikauppa, neljäs yhdistää minut ystäviini ja on työpaikkani pääasiallinen informaatiokanava. Näpäytän jälleen yhtä uutta kuvaketta, mutta järjestelmä päättääkin pätkiä, lagata. Kuvakkeen takainen maailma ei aukeakaan useasta näpäytyksestä huolimatta, ja ärtymyksestä huokaisten lasken tuon noin 13 senttimetriä pitkän ja vajaa 6,5 senttimetriä leveän ohuen suorakulmion käsistäni sängyllä lojuvaan tyynykasaan. Miksi minua raivostuttaa se, etten pystynytkään juuri nyt käyttämään Redditiä? Tai avaamaan sähköpostisovellusta? Kirjautumaan sisään HS-appiin? Selaamaan YouTubea?
En usko olevani ainoa. 2000-luvulla digitalisaatio ja informaatioteknologia ovat laajentuneet ennennäkemättömällä nopeudella erityisesti länsimaissa, mutta kasvavissa määrin myös globaalisti. Kuluneen syksyn aikana monet maat, muun muassa Australia ja Ranska, ovatkin pohtineet sosiaalisen median kieltämistä lapsilta ja nuorilta. Someriippuvuus huolestuttaa, mutta yhä enenevissä määrin kyse lienee myös älypuhelinriippuvuudesta, jossa toki sosiaalisen median alustat ovat yksi merkittävä tekijä. Australian ja Ranskan kaltaiset ulostulot ovat kuitenkin hieman myöhässä: älypuhelimista on jo tullut kiinteä osa jokapäiväistä elämää niin lapsilla kuin aikuisillakin. Tutkivan journalismin tuore sanansaattaja, Uusi Juttu, on julkaissut kuluneen vuoden aikana seitsemänosaisen juttusarjan Ruudun aika, jossa todettiin, että merkittävä este älypuhelimien käytön rajaamiselle, erityisesti lasten ja nuorten tapauksessa, on pelko kaveriporukan ulkopuolelle jäämisestä. Iso osa lasten ja nuorten välisestä vuorovaikutuksesta tapahtuu nykyään sosiaalisen median ja pikaviestisovellusten välityksellä. Mutta tekeekö sosiaalinen media meistä todella sosiaalisempia? Olenko minä edes minä sosiaalisessa mediassa tai internetin keskustelupalstoilla?
Uutisia ja kolumneja lukiessani kiinnitän usein huomiota siihen, kuinka huolestunut puhe liiasta sosiaalisen median ja älypuhelimen käytöstä liittyy esimerkiksi siihen, että sen pelätään lisäävän lasten ja nuorten keskittymisvaikeuksia kouluissa tai altistavan lapsia haitalliselle sisällölle. Pienemmälle huomiolle on jäänyt keskustelu, jossa pohditaan sitä, kuinka sosiaalinen media (ja internet ylipäätään) muovaa meitä itseämme: minäkuvaamme, identiteettiämme ja suhdettamme maailmaan. Sosiaalinen media luo ihmiselle painetta olla jotakin, edustaa jotakin, kuulua johonkin. Sinänsä tarve ryhmäytyä on syvästi sosiaalipsykologinen ilmiö, mutta sosiaalinen media laajentaa tätä mahdollisten viiteryhmien verkkoa loputtomiin. Vaikka älyajassa on myös hyvät puolensa, on kuitenkin aiheellista pohtia kriittisesti sitä, mitä tämä aika todella meille tekee: mitä tapahtuu, kun todellisuuden rajat paisuvat äärettömiksi internetin loputtoman verkon aina vain laajentuessaan ja imiessään meidät yhä syvemmälle sisäänsä?
Sosiaalisen median alustat saattavat päällisin puolin vaikuttaa siltä, että käyttäjät ovat oman sisältönsä herroja, jolloin alustat toimisivat nimensä mukaisesti vain alustoina, joissa ihmiset luovat toisiinsa aidosti merkityksellisiä suhteita. Usein kuitenkin unohtuu se tosiasia, että alustatalous on yksi modernin kapitalismin merkittävimmistä keinoista tavoittaa suuria määriä ihmisiä kerralla. Mainokset ja kaupalliset yhteistyöt ovat olennainen ja kiinteä osa jokaista sosiaalisen median alustaa. Vaikka seuraisit Instagramissa vain kymmentä läheistä ystävääsi, koostuu syötteesi kuitenkin lähes samoissa määrin eri brändien mainoksista tai saatat-ehkä-tuntea-nämä-henkilöt -ilmoituksista. Altistumme siis tahtomattamme myös sellaiselle sisällölle, jolle emme välttämättä haluaisi altistua. Alustatalouden keskeisin toimintamekanismi onkin luoda algoritmien avulla kullekin käyttäjälle oma personoitu todellisuus, joka paitsi on äärimmäisen koukuttava, myös hyvin manipulatiivinen. Sosiaalisen median käyttäjät ovat siis oikeastaan itse se tuote, jota he luulevat sovelluksen tarjoaman alustatodellisuuden olevan. Tekemällä käyttäjistään tuotteita voivat alustat huomaamattamme vaikuttaa minäkäsitykseemme ja ajatusmalleihimme.
Älypuhelimet ja sosiaalinen media ovat kyllä saaneet aikaan jotain hyvääkin: esimerkiksi monet marginalisoidut ja vähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat kyenneet somen ja pikaviestisovellusten avulla luomaan yhteisöjä, jotka tarjoavat turvaa ja vertaistukea, luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta ja vahvistavat siten vähemmistöihin kuuluvien ihmisten kykyä puolustaa itseään ja oikeuttaan olla olemassa. Sosiaalinen media toimii myös uudenlaisena vallan vahtikoirana, sillä kaikenlaiset tapahtumat ja ilmiöt saavuttavat sosiaalisen median välityksellä nopeasti laajan ihmisjoukon eri puolilla maailmaa. Massamedian aikakauden väistyttyä on tilalle muodostunut täysin uudenlainen hybridimediakenttä, jossa tietoa voi tuottaa ja jakaa käytännössä kuka tahansa.
Ironisesti sosiaalisen median aikakautta kuitenkin leimaa lisääntynyt yksinäisyys. Sosiaalinen media ei nimestään huolimatta välttämättä siis yhdistäkään ihmisyksilöitä toisiinsa vaan ihmisyksilöiden toisia miniä. On minä ja sitten on se toinen minä. Vaikka ei käyttäisikään kuvanparannusta Instagram-stooreissa tai TikTok-videoissa, niin silti jokainen pohtii sitä, millaisen kuvan itsestään sosiaaliseen mediaan antaa. Edesmennyt kirjailija-runoilija Miki Liukkonen (1989–2023) kirjoitti vuonna 2017 ilmestyneessä lähes tuhat sivuisessa romaanissaan O, että Y-sukupolven abstrakti pandemia on liian informaation aiheuttama sekasorto. Ihmiset ovat siis hukassa oman minuutensa kanssa; he painivat loputtomien todellisuuksien ja vaihtoehtojen parissa, sovelluksesta toiseen epätoivoisesti hyppien ja etsien jotakin pysyvää, ehkä jotakin turvallista, sitä kuitenkaan täysin löytämättä. Loppujen lopuksi elämä kuitenkin on tässä ja nyt: olemme fyysisiä olentoja fyysisessä maailmassa. Internet on ikään kuin hermostomme jatke, joka vie aivomme sellaisille ylikierroksille ja dopamiiniryöppyjen aiheuttaman riippuvuuden kouriin, että vieraannumme siitä todellisuudesta, jossa me todella elämme ja hengitämme. Riippuvuus älypuhelimesta on salakavalaa: se on esimerkiksi sitä, että kuvaamme auringonlaskua sen sijaan, että nauttisimme siitä, tai sitä, että emme enää tylsän hetken tullessa tartu vaikkapa kirjaan, ala piirtämään tai lähde kävelylle, vaan tartumme dopamiinituttiimme, älypuhelimeemme. Jopa tosielämän sosiaalisessa kanssakäymisessä älypuhelin on kädessämme ja siten myös välissämme.
Nykyajalle ominainen pirstaloituneisuus saattaa toisinaan tuntua vääjäämättömältä kehityskululta, jota ei voi enää pysäyttää tai hidastaa, mutta toivoaan ei kannata silti menettää. Kautta aikojen erilaisille ilmiöille on aina muodostunut vastavoima, joka kamppailee ja taistelee vallitsevaa hegemoniaa vastaan. Tällaista vastavoimaa olen havainnut nuorissa ihmisissä, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet älypuhelimien maailmassa, mutta kaipaavat ihaillen sellaista aikaa, jota eivät ole itse koskaan saaneet elää. Ehkäpä siis tässä voi käydä niin kuin muodissa: tietyin väliajoin trendit aina palaavat, vaikkakin usein hieman muuntuneina. Ovathan vinyylilevytkin taas suosiossa, vaikka vielä kymmenen vuotta sitten ne olivat vain paatuneiden musiikkinörttien keräilykohteita. Kenties joidenkin nuorten kaipuu menneeseen aikaan paisuukin suuremmaksi liikehdinnäksi, ja saamme vielä todistaa aikakautta, jolloin älylaitteita ryhdytään toden teolla boikotoimaan. Sitä odotellessa voi vaikkapa lukea Miki Liukkosen O:ta ymmärtääkseen paremmin, mistä kaikesta tässä nykyajassa onkaan kysymys.