Artikkelissa esitellään lyhyesti Suomen kontekstissa muun muassa hiljattain leimahtanutta omaishoitajakeskustelua, hoivatyön sukupuolijakaumaa ja HS visomaiseen tyyliin kaiken tämän hintaa. Toimittaja onnistuu tästä huolimatta kritisoimaan Orpon hallituksen soteleikkauksia ja yhdistämään ne feministisen taloustieteen kaanoniin ja sosiaalisen uusintamisen merkitykseen yhteiskunnassa. Artikkelista puuttuu kuitenkin tärkeitä nyansseja, joita feministisessä poliittisessa taloudessa ollaan 2000-luvulla tunnistettu, ja joita ei voi rajata keskustelusta ulos.
Artikkeli lienee inspiroitunut hiljattain julkaistusta intialaistutkija Shirin M. Rain Depletion – the Human Costs of Caring (Oxford University Press, 2024) kirjasta, jossa esitellään Rain mittari hoivavastuun numeraalisesta arvosta. HS Visio ei kuitenkaan nosta esiin Rain teorian olennaista globaalia ulottuvuutta, jota hän avaa Maailman Kuvalehden haastattelussa. Rain mielestä keskustelut länsimaiden hoivatyöntekijöiden tarpeesta keskittyvän liikaa ”omaan napaan”, sillä niissä sivuutetaan hoitotyön globaali ulottuvuus. Lähtömaiden aivovuodon ongelman lisäksi hän puhuu hoivariistosta. Sen vaikutuksen alkuperämaan sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ovat Rain mukaan olennaisia:
“Kun vanhemmat muuttavat tekemään hoivatyötä pohjoiseen, lapset menevät asumaan isovanhempien tai muiden sukulaisten luokse. Samalla lasten vanhemmat lähettävät rahaa lapsuudenkotiinsa. Tämä on yksi esimerkki siitä, kuinka hoiva on osa globaalia taloutta.”
Raen teorian osittaisen sumentamisen lisäksi HS Vision artikkelissa on muitakin mielenkiintoisia rajausvalintoja. Siinä kehystetään sosiaalisen uusintamisen käsite näin:
“sosiaalinen uusintaminen, jolla viitataan paitsi työvoimaa ja elämää myös yhteisöjä, kulttuureja ja ideologioita ylläpitävään työhön. Sosiaalinen uusintaminen on sukupuolittunutta työtä: niin palkkatyönä kuin palkattomana työnä sitä tekevät pääasiassa naiset.”
Määritelmä on kutakuinkin linjassa sen alkuperäisen keksijän, marxilaisen feministin Lise Vogelin, määritelmän kanssa, vaikka sen marxilaista taustaa HS Visiossa tuskin saa sanoa ääneen.
1970- ja 80 – lukujen jälkeen kaanonia ovat jatkaneet esimerkiksi Mariarosa Dalla Costa sekä Silvia Federici, joista ensimmäinen oli innostamassa Palkkaa kotitöistä – kansanliikkeen muodostumista 1970-luvulla. 2000-luvulla esimerkiksi Sue Ferguson sekä Tithi Bhattacharya ovat pyrkineet päivittämään käsitettä intersektionaalisen feminismin oppien mukaan. Uudessa suunnassa analyysiä on syvennetty pelkän luokan ja sukupuolen analyysin lisäksi rasismiin ja muihin sorron muotoihin.
Hoivatyön “keskeinen ongelma” onkin mielestäni jossain aivan muualla, kuin sen arvon laskemisessa bruttokansantuotteeseen, eli monilla tavoilla vanhentuneeseen kapitalistisen kehityksen mittariin. Hoivatyön keskeinen ongelma on se, että sitä ei arvosteta nykyisessä maailmanjärjestelmässä, ja että Suomessa vallalla oleva keskustelu hoivasta on pirstaloitunut epämääräiseksi valittamiseksi. Tässä keskustelussa ei nähdä oikeistolaisen jatkuvan kasvun politiikan sortavaa luonnetta. HS Vision kaltaiset uusliberalistiset pöhinäjulkaisut näkevät hoivatyön pääomaa ja talouskasvua tukevana välttämättömyytenä. Nämä äänet eivät ota huomioon Suomessakin uusintavaa työtä tekevien pienipalkkaisten rodullistunutta eriarvoisuutta – saatika näiden ihmisten hyvinvointia. He jotka hiljaisesti hyväksyvät hallituskumppaneiltaan puheet “heikkolaatuisista tulokkaista” pelkän pääoman jatkuvan kasvun puolustamiseksi, eivät voi uskottavasti argumentoida hoivatyön merkityksestä yhteiskunnalle. Suomi on osa hoivaketjua, jossa globaalin etelän maista tulevat työntekijät vastaavat globaalin pohjoisen hoivavajeeseen. Tämä ylläpitää rakenteellista riippuvuutta, jossa köyhien maiden hoivaresursseja käytetään rikkaiden maiden tarpeisiin.
Siirtolaistyöntekijöitä tarkastellaan tutkimuksessa usein ennen kaikkea vastaanottavien yhteiskuntien näkökulmasta – heidän työnsä nähdään keskeisenä osana näiden yhteiskuntien uusintavaa työtä ja hyvinvointijärjestelmien ylläpitoa. Tämä näkyy Suomessa työperäisen maahanmuuton diskurssissa. Samalla on kuitenkin tärkeää tunnistaa, että siirtolaistyöntekijöillä tulee olla mahdollisuus myös oman elämänsä ja hyvinvointinsa uusintamiseen. Tässä yhteydessä uusintaminen ymmärretäänkin laajasti, ei ainoastaan taloudellisen tuotannon ja pääoman kasvun edellytysten ylläpitona, vaan myös sosiaalisen ja perhe-elämän jatkuvuuden turvaamisena.
HS Vision olisi hoivatyöstä puhuessa hyvä kiinnittää huomiota faktoihin: julkisten palveluiden yksityistäminen ja niistä leikkaaminen siirtää hoito- ja siivoustyötä entistä enemmän koteihin, mikä mahdollistaa kyseenalaiset työolot. Suomessa kotitaloustyötä (kotona tapahtuvaa siivous- ja hoivatyötä) tekee jatkuvasti suurempi osa EU-alueen ulkopuolelta muuttaneita maahanmuuttajia, joiden oikeudellinen asema on haastava. Yksityisillä kotitalouksilla on harvoin varaa palkankorotuksiin, ja mahdollisen kielimuurin vuoksi työntekijän neuvotteluasema on heikko. Tämän lisäksi matalapalkka-aloilla työskentelevillä voi olla useita työpaikkoja, joiden välisistä siirtymistä ei makseta palkkaa. Muitakin ongelmia on, kuten kotitaloustyössä usein näkyvä konkreettinen juridinen riippuvuus työnantajasta, esimerkiksi työluvan muodossa.
HS Vision artikkelissa sen sijaan nostetaan esiin hoivatyö koronakriisin näkökulmasta. Artikkelissa muistellaan kauhistuneesti aikaa, jolloin “moni työssäkäyvä suomalainen vanhempi yritti yhtä aikaa hoitaa kokopäivätyötä, opettaa etäkoululaista ja huolehtia ikääntyvistä vanhemmista. Lopputuloksena oli burnouteja, avioeroja ja terveysongelmia.” Täytynee kuitenkin muistaa, että hoivatyön fyysiset ja henkiset lieveilmiöt, kuten keskiluokkaisen työssäkäyvän “burnout” ovat matalapalkka-aloilla työskenteleville maahanmuuttaneille arkipäivää. Olennainen osa keskustelua onkin se, kelle on mahdollista jäädä yllättävästä hoitotaakasta burnout-lomalle. Kuka hoitaa jäljelle jäävät hoitotyöt, ja mahdollistaa keskiluokkaisen vapaa-ajan ja hyvän elämän?
Jos vallanpitäjät kehystävät maahanmuuton vastauksena hoitajapulaan, täytyisi hoitoalasta käydyn mediakeskustelun vastata todellisuutta. Suomalaisen järjestelmän on turvattava vapaa-aika myös heille, jotka mahdollistavat meidän vapaa-aikamme. Tämän lisäksi sosiaalinen uusintaminen täytyy nähdä muunakin kuin Suomen talouskasvun turvaajana, ja katseemme täytyy ulottua muihinkin kuin hallituksen leikkauksista uupuneisiin kantasuomalaisiin.
Kirjallisuus:
Elomäki, A., & Ylöstalo, H. (2022). Näkökulmia hoivan poliittiseen talouteen. Poliittinen Talous, 10(1). https://doi.org/10.51810/pt.121368
Mesiäislehto, M., Näre, L., & Wide, E. (2022). Kotitaloustyön poliittinen talous ja moninaisen eriarvoisuuden muodot. Poliittinen talous, 10(1), 73–108. https://doi.org/10.51810/pt.112485
Rai, S. (2024). Depletion : the human costs of caring (1st ed.). Oxford University Press. https://doi.org/10.1093/oso/9780197535547.001.0001