Tulitaukosopimus, gazalaisille kutsu kotiin. Mutta mitä kotona odottaa? Gazassa tapahtuneen ihmisten ja infrastruktuurin joukkotuhon jälkeen jäljellä on valtavasti autioitunutta maata jonka jälleenrakennus on aloitettava heti, jotta edes yksi askel kohti tavallisen elämän edellytyksiä voitaisiin ottaa. Tämän maan tuleva jälleenrakennus on tosin valtava kysymys, johon ei ole helppoja vastauksia. Siihen on kuitenkin syytä kiinnittää erityistä huomiota. Miksi? Kaupunkitutkija Hanna Baumann avaa asiaa hyvin ja esittää, ettei pelkästään infrastruktuurin tuhoaminen ole väkivaltaista: väkivaltaa saattaa olla myös se, miten, mihin ja kenen ehdoilla uutta infrastruktuuria rakennetaan. Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin helmikuussa 2025 väläyttämä utopistinen ajatus Yhdysvaltojen omistamasta Gazasta luksushotelleineen kätkee taaksensa väkivaltafantasian palestiinalaisten etnisestä puhdistuksesta. Tosin se myös paljastaa Israel-Palestiinan konfliktista jotakin keskeistä: sen, että Israel-Palestiinaa ei pidä tarkastella ainoastaan sota-rauha-dikotomian kautta, vaan se tulee ymmärtää jatkuvasti vallitsevien ja laajojen kontrollin mekanismien kautta.
Trumpin suunnitelmat tuntuvat täysin käsittämättömiltä ja absurdeilta. Rakennetun infrastruktuurin käyttö Palestiinan kolonisaation välineenä ei ole kuitenkaan uusi ilmiö. Tilallinen kontrolli on pitkään ollut Israelin keskeisimpiä keinoja sellaisille asuttajakolonialistisille prosesseille, joilla se pyrkii tekemään miehitetyistä alueista omiaan. Israelilaisantropologi Eyal Weizman kutsuu tätä Israelin “aution maan valloitusarkkitehtuuriksi”, joka on järjestelmältään valtavan monitahoinen. Se ulottuu asutuskeskuksista tieverkostoihin, sähkö-, vesi- ja puhelinverkkoihin ja manifestoituu systemaattisina keinoina erotella miehitettyjen alueiden israelilais- ja palestiinalaisväestöt toisistaan, luoden Palestiinalaisista alueiden materiaalisen ja symbolisen periferian.
Juuri akuutteja, tulitauon jälkeisiä päätöksiä on kriittistä tarkastella myös siksi, että erinäiset rauhansopimukset ovat toimineet keskeisinä keinoina Israelin tilallisen kontrollin legitimoinnille myös aiemmin. Esimerkiksi 1990-luvulla solmitussa Oslon rauhansopimuksessa Israel nimitettiin Länsirannan turvallisuuden pääasialliseksi huolehtijaksi. Samalla Länsirannan alue jaettiin kolmeen hallintoalueeseen: A, B ja C, joiden rajat ovat pysyneet voimassa myös Oslon sopimuksen rauettua. Alue C, jossa Israelilla on sopimuksen mukainen vastuu sekä Länsirannan hallinnollisista asioista että turvallisuudesta, kattaa Länsirannan alueesta yli puolet, jakaen A- ja B-vyöhykkeet sadoiksi toisistaan erillisiksi segmenteiksi. Alueella C asuu arviolta 400 000 israelilaista asuttajaa, ja asutusalueita yhdistävät toisiinsa laajat tieverkostot, joilla palestiinalaisten liikkuminen on joko rajoitettua tai estetty kokonaan. Palestiinalaisalueiden välillä kulkeminen on siten äärimmäisen vaikeaa ja rajoittaa radikaalisti Länsirannan palestiinalaisten elämää. Esimerkiksi pääsy puhtaaseen veteen, viljeltävään maahan ja tarvittaviin terveyspalveluihin on jatkuvasti uhattuna.
Vyöhykejako ja Israelin valloitusarkkitehtuuri ovat synnyttäneet Länsirannalle kompleksisen alueiden, instituutioiden ja arkkitehtuurin muodostelman, joka mahdollistaa palestiinalaisten kontrolloinnin Israelin tilan läpi. Kulkiessaan Israelin tarkastuspisteen läpi palestiinalaiselta matkustajalta tarkastetaan sekä tien käyttöoikeuslupa että henkilöllisyys. Tarkastuspisteen hallissa Israelin viranomainen pysyttelee tummennetun lasin takana, josta hän näkee palestiinalaisen matkustajan ja on täysin tietoinen tämän identiteetistä ja matkakohteesta, pysyen itse näkymättömänä.
Länsirannan turvallisuusjärjestelmäksi verhoutuva apartheid-infrastruktuuri muistuttaa myös sitä, miten Israel on suhtautunut Gazaan ja sen jälleenrakennukseen. Vaikka pääministeri Benjamin Netanyahu on ilmoittanut, ettei Israel osallistu Gazan jälleenrakennukseen, päätös on selvästi poliittinen. Vaikka Israelin joukot vetäytyisivät Gazasta eikä alueelle tulisi Länsirannan kaltaista pysyvää miehitystä, pyrkii Israel silti säilyttämään kontrollinsa Gazasta, ja sen ihmisistä ja infrastruktuurista muilla keinoilla.
Yksi näistä Israelin keinoista on “jälleenrakennuksen turvallistaminen”, kuten Wadee Alarabeed sitä kuvaa. Sen avulla estetään esimerkiksi tuhotun sotilasinfrastruktuurin uudelleenrakentaminen terrorismin torjuntaan vedoten, minkä seurauksena jälleenrakennus jää puutteelliseksi ja palestiinalaisalueet tarkoituksellisesti alikehittyneiksi. Tätä strategiaa on sovellettu erityisesti Israelin hyökkäysten jälkeen vuosina 2009, 2012, 2014 ja 2021, jolloin suuria osia Gazan infrastruktuurista oli tuhottu ja jälleenrakennukseen liittyvät kysymykset ajankohtaisia.
Lisäksi on huomioitava Gazan tilanteen epävakaus ja tulitaukosopimuksen hauraus Israelin kontrollin alla. Aiemmissa jälleenrakennusprosesseissa Israel on estänyt avun pääsyn Gazaan, ja se on jo nyt rikkonut nykyistä tulitaukosopimusta estämällä avustusrekkojen saapumisen Gazan rajojen ylitse. Samalla Israel vaatii Gazan täydellistä demilitarisointia ennen tulitauon seuraavaa vaihetta ja on tarjonnut palestiinalaisille “mahdollisuutta poistua alueelta”. Ehdotus liittyy Trumpin Gazan Riviera -suunnitelmaan sekä Yhdysvaltojen ja Israelin tiiviiseen yhteistyöhön.
Tämä yhteistyö on korostunut esimerkiksi Israelin “turvallisuustoimissa” Länsirannalla ja Gazassa osana laajempaa “terrorismin vastaista sotaa”, jota Yhdysvallat on johtanut Lähi-idässä jo yli 20 vuotta. Yhteistyö on edistänyt Israelin materiaalisen apartheidin rakentamista, ja nyt Gazaa koskevissa suunnitelmissa mukana on koko Gazan palestiinalaisväestöön kohdistuvan etnisen puhdistuksen uhka. Toisaalta tilallista kontrollia, ja Gazan tarkoituksenmukaista alikehittämistä voidaan myös potentiaalisesti käyttää strategiana, jonka avulla gazalaiset saataisiin poistumaan alueelta “vapaaehtoisesti”.
Oman suunnitelmansa rinnalla Israel ja Yhdysvallat ovat vastustaneet toista pinnalla ollutta, Egyptin hahmottelemaa suunnitelmaa Gazan jälleenrakentamisesta sen “epärealistisuuden” vuoksi. Monille Egyptin suunnitelma vaikuttaa kuitenkin ainoalta vaihtoehdolta dystooppiselle yhdysvaltalais-israelilaiselle visiolle Gazasta. Suunnitelma on saanut tuekseen kaikkien arabiliiton jäsenmaiden sekä palestiinalaishallinnon hyväksynnän. On kuitenkin tärkeää muistaa, ettei Egyptin suunnitelmankaan toteutus voi olla vain poliittinen kompromissi – aidosti oikeudenmukaisen jälleenrakennuksen on tunnistettava myös paikallisen luovuuden, muistin ja trauman keskeinen rooli toipumisprosessissa.
Vaikka tulitaukosopimus, Trumpin käsittämätön populismi ja diplomaattiset valtapelit saattavatkin hämärtää tilanteen vakavuutta, ei tämä ole hetki, jona katseen voisi kääntää pois Gazasta. Päinvastoin, kasvava kansainvälinen painostus Palestiinan itsemääräämisoikeuden ja oikeudenmukaisen jälleenrakennuksen puolesta on nyt ensisijaisen tärkeää.
Tekstin tukena käytetyt artikkelit ja teokset:
Alarabeed, W. (2024). The Myth of Gaza’s Reconstruction: The Rise and Fall of Reconstruction Space Under the Israeli Siege. Journal of Peacebuilding & Development, 19(1), 110–116. https://doi.org/10.1177/15423166231226124
Baumann. H. (2018). The Violence of Infrastructural Connectivity: Jerusalem’s Light Rail as a Means of Normalisation. Middle East – Topics & Arguments, 10. https://doi.org/10.17192/meta.2018.10.7593
B’Tselem. (2004, August). Forbidden roads: Israel’s discriminatory road regime in the West Bank (Information sheet). https://www.btselem.org
Halper, J. (2000). The 94 Percent Solution: A Matrix of Control. Middle East Report (New York, N.Y. 1988), 30(216), 14–19. https://doi.org/10.2307/1520209
Weizman, E. (2007). Hollow land: Israel’s architecture of occupation / Eyal Weizman. Verso.