KUVA: @herry_surfnseavision
Vuoden 2024 Pariisin olympialaisissa tehtiin ennätyksiä paitsi radoilla ja areenoilla myös maantieteessä: surffaus kilpailtiin Teahupoʻon riuttaputkessa Tahitilla, yli 15 000 kilometrin päässä isäntäkaupungista – kauempana kuin yksikään olympialaji on koskaan aiemmin järjestetty varsinaisesta kisapaikasta. Itse katsoin kisoja aivan toisessa ääripäässä, Itämeren ulkosaaristossa Utössä, missä meri pysyi koko viikon peilityynenä. Samalla kun minä olin keskellä sileää, harmaata merta, maailman parhaat surffaajat ratsastivat jättiaaltoja trooppisella riutalla.
Olympialaisten lautalajeihin liittyi myös toinen kutkuttava ristiriita. Skeittaukselle, jonka juuret ovat tyhjien uima-altaiden puoliluvattomassa haltuunotossa, rakennettiin varta vasten suorituspaikka, joka muistutti … tyhjää uima-allasta. Surffaus puolestaan vietiin niin kauas kuin mahdollista, aitoihin luonnonvoimiin. Siinä missä Pariisin kaupunkiin rakennettiin huolellisesti replikoituja ympäristöjä, jäljitelmiä urbaanista todellisuudesta urbaanissa todellisuudessa, surffauksen näyttämö oli alkuperäinen ja arvaamaton. Jännite Pariisin kontrolloidun, rakennetun kilpailun ja Tahitin luonnonvoimien sekä Utön sileän, aaltoja panttaavan meren välillä jäi kytemään mieleen ja vaati päästä lähempään tarkasteluun.
Surffauksen ulottuvuuksia minulle avasivat haastatteluissa syksyllä 2025 kolme kokenutta surffaria: Etelä-Kaliforniasta kotoisin oleva ja Helsingissä asuva amerikkalainen ”Allu”, elokuva-alan ammattilainen ja tuotantoyhtiö Dog Daysin luova johtaja Aleksi Raij ja suomalaisamerikkalainen, Pohjois-Kaliforniassa kauan asunut dokumentaristi Elexa Poropudas.
Ulkopuolisen mielikuvissa huippu-urheilun kilpailullisuus ei välttämättä yhdisty saumattomasti lajiin, joka näyttäytyy enemmän hierarkioita karttavana ja jossa kilvoittelukin tuntuu olevan enemmän yksilöllistä ja sisäistä, toki aurinkoista sellaista. Kilpailu ei Aleksille ja Allulle olekaan surffauksessa olennaista.
“Onhan se hienoa, mutta en olisi koskaan lapsena uskonut, että surffauksesta tulisi olympialaji. Mulle surffaus ei kuitenkaan ole koskaan ollut kilpailua, vaan harrastus ja tapa rentoutua”, Allu kertoo.
“Kyllä mä niitä kisoja kattelen, jos sattuu tulemaan vastaan ja tietysti arvostan sitä, että joku osaa surffata tosi hyvin. Mutta kilpailuhenkisyydessä on mun mielestä joku ristiriita suhteessa siihen lajiin, sen fiilistelyyn ja yhteisöllisyyteen. Mun mielestä se on enemmän taidetta, eikä siihen sovi, että lasketaan pisteitä ja katsotaan kuka teki vähän hienomman käännöksen”, sanoo myös Aleksi.
”Siinä on kaikki riippuvuuden tuntomerkit”
Toisin kuin Itämeren rannalta katsottuna voisi ajatella, ei surffausharrastuksen aloittaminen ole Kaliforniassa selviö, vaikka asuisikin rannikon tuntumassa.
“Ensinnäkin pitää osata uida, eikä se ole mikään itsestäänselvyys, Allu kertoo, “Lisäksi pitää olla auto, koska harva jaksaa kuljettaa lautoja bussissa.”.
Kalifornian rannat ovat usein koettu rennon yhdessäolon näyttämöinä, mutta niiden historia kertoo toisenlaistakin tarinaa. Rantojen elämä on heijastanut ympäröivää yhteiskuntaa, ja etenkin rotuerottelun aikakaudella myös rantaviiva piirtyi rajaksi, joka erotti ihmiset toisistaan. Allun monietnisen taustan takia lajivalintaa kyseenalaistettiin ystäväpiirissä:
“Surffaus koettiin ainakin vielä silloin 90-luvun lopulla osaksi valkoisten kulttuuria”, Allu kertoo.
Allun ensikosketus rantaelämään tuli paikallisen nuorisokeskuksen kautta. He järjestivät retkiä, joilla pääsi kokeilemaan bodyboardingia, eli lajia, jossa surffataan aaltojen mukana kohti rantaa lyhyellä ja pehmeällä laudalla vatsallaan maaten. Varsinaiseen surffaukseen hän pääsi kiinni lankonsa avulla, jonka kautta avautui niin surffauksen tekniikka kuin laajempi yhteisökin. Allu harrasti surffausta teini-iässä ja nuorena aikuisena laajasti eri rannoilla Etelä-Kaliforniassa.
Suomessa, jossa Itämeri ei tarjoa samanlaisia varmoja ja isoja aaltoja kuin valtameret, surffaaminen vaatii sitoutumista, joka saattaa vaikuttaa kaikkiin elämänvalintoihin. Aleksi löysi surffaamisen pariin interraililla 2000-luvun alussa Etelä-Ranskassa, ja vaikka ensimmäinen kokemus olikin haastava, laji vei mennessään.
“Aika pian alkoi matkakohteet valikoitumaan sen mukaan, missä pääsi surffaamaan.”
Surffaukseen liitetty vapaus toistuu niin surffikuvastossa kuin haastateltavien kuvailussakin. Myös Aleksin ohjaamassa suomalaisia surffaajia seuraavassa Finnsurf-dokumentissa puhutaan useaan otteeseen vapautumisesta aalloilla. Rentous surffaamisessa on kuitenkin tavoittelun takana; laji on fyysisesti vaativa ja sen oppimiseen menee aikaa. Aleksi ja Allu kuvailevat kuinka lajin haltuunotto kesti ja vaati sinnikkyyttä. Mutta molemmat jatkoivat harjoittelua; motivaatio elämän järjestämiseen surffauksen ympärille ja harjoittelun jatkamiseen kumpuaa lajin koukuttavuudesta.
”Pitää vaan jatkaa, sitä tippuu laudalta ja nousee takaisin ja yrittää uudestaan, ja sitten kun onnistuu, se vie ihan mennessään. Kun nappaa ekan aallon, se on semmonen ’aha’-hetki, et jes, mä tein sen! Ja sen jälkeen haluu vaan koko ajan lisää, koska se fiilis on niin mahtava”, kuvailee Allu.
“Siinä on kaikki riippuvuuden tuntomerkit. Tulee sellaiset tietynlaiset nitkut, kun sitä ei pääse tekemään. Kaikki ajatukset alkaa pyörimään sen ympärillä, tulee pakonomainen tarve jota ei pääse tyydyttämään millään muulla”, kertoo myös Aleksi.
Elexan ensimmäinen surffauskokemus Pohjois-Kaliforniassa oli epämiellyttävä ja pelottava, mutta toisella kerralla etelämmässä ja paremmissa sää- ja aalto-oloissa kaverin esimerkki kannusti kokeilemaan uudestaan. Vahva liikuntatausta sirkuskouluineen antoi myös varmuutta tekemiseen ja laudan päälle seisomaan nousu tuntui yllättävän helpolta. Vaikka harrastus ei Elexalla jatkunutkaan yhtä tiiviisti kuin Aleksilla ja Allulla, hänkin tunnistaa lajin vetovoiman:
“Skeittauksessakin tuntuu tosi hyvältä oppia uusia juttuja. Surffaamisessa se on potenssiin sata, kun siinä on se vesi ja se fiilis kun tuntuu, että liitää ja lentää. Kyllä mä näen miksi ihmiset koukuttuu siitä.
Siinä missä haitalliset riippuvuudet edetessään kaventavat elämänpiirin, sammuttavat muut kiinnostuksen kohteet ja latistavat tulevaisuushorisontit, surffaus sen sijaan tuntuu avaavan maailmaa ja mahdollisuuksia. Vaikka Suomessakin voi surffata, suomalaisille surffareille maailmalle meno on oikeastaan välttämättömyys, jos lajin haluaa oikeasti ottaa haltuun. Allulle surffaus oli portti myös laajempaan valikoimaan vesilajeja, mutta etenkin vivahteikkaaseen suhteeseen meren kanssa.
“Surffaus avasi mulle tavallaan sisäisen matkan, johon juuri vesi elementtinä liittyi vahvasti. Kun tutustuin bodyboardingiin ja surffaukseen, ne veivät mut suhteeseen veden kanssa, jonka en ollut tiennyt olevan edes mahdollinen. Kaikki loksahti paikoilleen. Vesi antoi juuri sitä, mitä olin kaivannut. Sen kautta avautui laajempi maailma – se oli katalyytti muutokselle.”
Elexalle vesi ja meri eivät kuitenkaan samalla tavalla avautuneet elementtinä:
“Mä en ole kauhean vahva uimari, joka varmaan jarrutti sitä oppimisen jatkamista. Pitäisi ehkä vaan hengailla vedessä enemmän. Mutta jos mä asuisin jossain lämpimässä vielä ja olis lauta ja auto, niin kyllä mä varmaan surffaisin koko ajan.”
LOCALS ONLY
Surffauksen aloittaminen ja lajin parissa jatkaminen vaatii resursseja, joihin kaikilla ei välttämättä ole pääsyä. Vaikka surffaus useasti asettuukin tietyllä tavalla sivuun normatiivisista ja etenkin keskiluokkaisista tasaisuuden, perhekeskeisyyden, omistamisen ja uralla etenemisen arvostuksista, se kuitenkin osaltaan heijastaa ympäröivän yhteiskunnan todellisuutta myös eriarvoisuuden suhteen. Surffaajien globaaliin perheeseen pääseminen ole välttämättä avoin kaikille ja kaikkialla, mutta meressä maanpäällisten statusten merkitykset laimenevat. Surffausta tutkiva antropologi Paul Cook kuvaa sitä, kuinka surffiyhteisö valitsee johdonmukaisesti jättää huomiotta objektiiviset ominaisuudet, kuten varallisuuden ja sosiaalisen aseman. Cookin tutkimuksen mukaan surffaajat kuvailevat sopivia sosiaalisia valintoja kollektiivisella ohjesäännöllä: älä ole mulkku, (just don’t be a d**k).
”Kun jakaa tälläsen riippuvuuden tai hulluuden, niin kyllä siitä tulee aika hyvä pohja ystävyydelle. Mä luotan kaikkiin surffareihin ihmisinä myös, se opettaa sellaista maailmankatsomusta ja nöyryyttä. Ylipäätään kaikki surffarit, jotka oon tavannut, on sellaisia avarakatseisia, reiluja, uteliaita ja luotettavia. Ehkä siinä tulee usko johonkin sellaseen, että tämä ei oo ihan sun käsissä, täytyy olla reilu muille tai muuten se tulee omille nilkoille,” Aleksi kuvaa surffauksen kautta avautunutta yhteisöllisyyttä ja jatkaa, “Toisten surffareiden avulla on ehkä vähän helpompi päästä sisään erilaisiinkin kulttuureihiin. Ei surffaus ole mikään uskonto, mutta sellanen iso juttu mikä yhdistää.”
Surffauksesta tulee kuitenkin esiin myös ristiveto globaalin yhteisön ja paikallisuuden välillä. Surffauksen lokalismilla tarkoitetaan ilmiötä, jossa paikalliset surffaajat pyrkivät suojelemaan omia rantojaan ja aaltojaan ulkopuolisilta, jopa aggressiivisesti tai poissulkevasti.
“On paljon aika tiukkoja etikettisääntöjä siitä, kenelle aalto kuuluu, mutta paikalliset saattaa mennä jonon ohi. Siinä annetaan ehkä ekstrakunnioitusta niitä kohtaan, kun saadaan olla niiden biitsillä.”
Allu kuvaa, että hän lähinnä vältteli rantoja, joissa tiesi olevan tiivis paikallinen yhteisö.
”Sellanen ulossulkeminen ei vaan kuulu omaan tyyliin, niin jätin väliin.”
Aleksilla on myös omakohtaista kokemusta tiukasta lokalismista:
”Kerran jossain mestassa pöllittiin auton remmikattotelineet ja kirjoitettiin tussilla autoon, että locals only. Mutta sekin oli kyllä sellanen tussi, että se lähti ihan pyyhkimällä pois”, hän toteaa tyynesti ja kertoo Allun tavoin mahdollisuuksien mukaan valitsevansa rannan, joka on ulkopuolisille avoimempi.
Samanlaista rajanvetoa on myös suomalaisessa surffikulttuurissa:
”Surffispotteihin liittyy sama kuin marjapaikkoihin: niitä salaillaan, mikä on tosi ymmärrettävää. Ei se oo kivaa, jos siellä on liikaa porukkaa ja kukaan ei saa paljon aaltoja. Toisaalta on tosi yhteisöllistä ja hyvä meininki, se onkin vähän ristiriitaista, ettei toisaalta haluta kertoa kaikille niistä hyvistä paikoista.”
Lokalismi on universaali ilmiö, eikä koske vain tiettyjä maita tai alueita. Territoriaalisuutta löytyy kaikkien mantereiden rannoilta.
”Jos sulla on ollu se biitsi lapsesta asti, ja sitten se on yht’ äkkiä täynnä turisteja, jotka ei osaa kunnioittaa niitä sääntöjä, niin ei se ole ihme, että ärsyttää”, Aleksi sanoo.
SURFFAUS MAAILMANPOLITIIKAN AALLOKOSSA
Globaalissa lajissa myös globaalit eriarvoisuudet tulevat esiin. Sosiologi Mikko Piispan tutkimat suomalaiset surffarit tiedostavat olevansa hyvin toimeentulevia verrattuna monien, etenkin globaalin etelän surffikohteiden paikallisiin ja monet heistä toivat esiin, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteet mahdollistavat surffauksen perässä matkustamisen. Laji nykymuodossaan on leimallisen länsimainen ja valkoinen, kuten Allun saamat kommentitkin osoittavat. Hänen yliopisto-opintoihinsa kuului alkuperäiskansojen tutkimus, joiden parissa hän tutustui myös surffauksen historiaan.
“Nykysurffauksen varhaiset kehittäjät olivat anglosaksisia, mutta se ei tarkoita, että he olisivat keksineet lajin. Paljon sen perinteistä juontaa Peruun, jossa käytettiin pitkiä, kapeita kanootteja ja on dokumentoitu, että ihmiset nousivat niille seisomaan. Se on ollut esisurffausta, jonkun alustan päällä seisomista ja aalloilla ratsastamista”, Allu kertoo.
“Mutta suurimmaksi osaksi surffaus syntyi Havaijilla, ja sen teki tunnetuksi Duke Kahanamoku yhdessä George Douglasin kanssa 1800–1900-luvun vaihteessa.”
Havaijilainen surffaus, heʻe nalu, oli syvästi integroitu Havaijin yhteiskuntaan. Se oli osa poliittista ja uskonnollista kapu-järjestelmää, joka loi kerroksellisen yhteiskuntarakenteen. Surffauksen nykyinen asema huippu-urheiluna ei ole täysin moderni keksintö; kilpailu ja vedonlyönti olivat olennainen osa myös heʻe nalua. Vedonlyöntiä käytiin arvokkaista esineistä, kuten kanooteista, mutta myös henkilökohtaisesta vapaudesta ja jopa elämästä. Surffausta käytettiin myös karisman, auktoriteetin ja mana-voiman vahvistamiseen päälliköiden keskuudessa.
Surffauksen maine nimenomaan nuorten ihmisten, etenkin miesten, hedonistisena, yhteiskunnasta erillään olevana ajanvietteenä ei sen sijaan perustu havaijilaisiin perinteisiin. Havaijilla surffasivat kaikki; lapset, naiset ja miehet. Vaikka laji periaatteessa vaatiikin hyvää kuntoa ja pystyvän kehon, ei nykysurffauskaan ole eksklusiivisesti nuorten ja timmien kehojen toimintaa.
“Kyllä mä oon ajatellut, että kehityskaari on koko ajan ylöspäin, ja että seitsemänkymppisenä olisi parhaimmillaan, jos vaan pysyy terveenä”, Aleksi kertoo.
Myös Allu haastaa käsityksen siitä, että surffaus kuuluisi vain tietynlaisille ihmisille, eikä esimerkiksi ylipaino ole este lajin harrastamiselle.
“Olen nähnyt kaiken kokoisia surffareita, sitä vaan pitää katsoa minkälaisen laudan valitsee.”
Paul Cook on tutkinut surffareiden sosiaalisia suhteita ja korostaa, että sukupuolten välisissä suhteissa on tapahtunut huomattavaa edistystä. Siinä missä aiemmin miehet eivät tehneet mitään tukeakseen naissurffaajia, etnografisessa aineistossa näkyy kuinka miehet nykyään tukevat naissurffaajia aktiivisesti ei-holhoavalla tavalla, usein naisten itsensä ohjaamana. Elexan kokemuksissa näkyy kuitenkin vähemmän progressiivinen kuva joidenkin miesten asenteista naissurffareita kohtaan. Häntä ja ystäväänsä ensimmäisellä surffikerralla ohjanneet miehet olivat ns. huuli pyöreänä, kun laudan päälle nouseminen sujui nopeammin kuin mitä nämä olivat alun perin kaveruksia varoitelleet. Suoraa vähättelyä hän koki myöhemmin toiselle miessurffarille kokemuksesta kertoessaan:
Mä kerroin mitä oli käynyt, että oltiin siinä laudan päällä seisomassa oikeastaan melkein heti veteen päästyä ja se äijä ihan tyynesti vaan totesi, että valehtelen. Että kun hänellä ja hänen kavereillaan oli kestänyt päiviä tai ainakin kauemmin kuin meillä, niin ei voi olla mahdollista, että kellään muulla menisi nopeammin. Saatika jollain tytöllä.
MEREN KUTSU
Allu ei ole surffannut Suomessa, mutta on harkinnut asiaa. Hän ei missään vaiheessa tehnyt tietoista päätöstä surffauksen lopettamisesta, vaan se jäi, kun matkustelu ja muut lajit vetivät puoleensa enemmän. Matkakohteita hän ei valinnut surffauksen mukaan, mutta laji avasi jatkuvasti kehittyvän suhteen mereen. Haastatteluun hän on saapunut uimareissulta Sompasaunalla.
“Varsinkin nuorempana, kun elämässä oli vaikeaa, meri oli mulle sellainen paikka, joka pystyi ottamaan vastaan kaiken turhautumisen ja vihan, joka minussa kyti. Se kuunteli, ja minä kuulin sen, Allu kuvailee, “Tunnen vaistomaista vetoa mereen, sen ääniin, voimaan ja olemukseen ja pyrin aina hakeutumaan sen äärelle”.
”Siinä vaan on oma fiiliksensä, kun jonkun kuusimetsikön läpi kulkee ja sitten pääsee surffaamaan, vaikkei aallot tietenkään ole samaa tasoa kuin valtameressä. Se on kiehtovaa, kun on kuitenkin kasvanut tän meren äärellä”, Aleksi kuvailee Suomessa surffaamista.
Seuraavia olympiakisoja ajatellen ei ole mahdotonta, että ne käytäisiin kontrolloidummassa ympäristössä ja meren arvaamattomuus typistettäisiin samalla tavalla rakennettuun kontekstiin kuin skeittauksessa. Aaltokoneita ja -altaita käytetään surffauksen harjoitteluun jo nyt. On kuitenkin vaikea nähdä, että sellaista kokonaisvaltaista, elämän suuntaa muuttanutta kokemusta, jota surffaus meressä on haastateltaville tarjonnut, voisi mikään ihmisen luoma allas aaltoineen jäljitellä.
“Kyllä siinä oppii kunnioittamaan merta, kaikki surffarit kunnioittaa sitä. Ja se tosiaan opettaa sut kunnioittamaan itseäsi”, Aleksi sanoo.
Meren viehätysvoimalla on kuitenkin rajansa:
”Että tulisin mun taidoilla johonkin Porin räntäsateeseen nollassa asteessa ja menisin myrskyaalloille? Ei kiitos, pysyn mieluummin hengissä”, Elexa sanoo nauraen.
KIRJALLISUUS
Cook, Paul. 2022. ”Pleasurable Surfing Is Possible: Ethnographic Insights into the Constructive Sociation Choices behind Meaningful Nothingness”. Leisure Studies 41 (6): 816–30. https://doi.org/10.1080/02614367.2022.2085773.
Lemarié, Jérémy. 2016. ”Debating on Cultural Performances of Hawaiian Surfing in the 19th Century”. Journal de la société des océanistes, nro 142–143 (joulukuuta): 159–74. https://doi.org/10.4000/jso.7625.
Piispa, Mikko. 2022. ”In Search of Waves: A Life Course Analysis of the Mobile Lifestyle of Finnish Surfer-Travellers”. YOUNG 30 (1): 22–38. https://doi.org/10.1177/11033088211009127.